Tässä pieni kokemusperäinen näkökulma, tuttu monen elämästä.
Ihmisyyteen kuuluvat myös vaikeudet. Harva selviää elämästä ilman karikkoja. Avioero, lapsettomuus, läheisen kuolema, työttömyys, kymppien kriisit ja muut ongelmat koskettavat lähes jokaista. Ystäväni kertoi joskus sarkastisesti, että jokaisesta parisuhteesta tulee helvetti tietyn kukoistuskauden jälkeen. Osa taas janoaa tätä helvettiä. Useasti elämä ajautuu tilaan, johon ihminen ei ole tyytyväinen. Mies/vaimo nalkuttaa, lapset vaativat parempaa elintasoa, toisaalta tunnetaan syyllisyyttä, kun ei vietetä tarpeeksi aikaa lasten kanssa. Työ on epätyydyttävää, palkka ei riitä menoihin, asuntolaina painaa, ja ylennys palkankorotuksineen tuleekin työkaverille. Pomo ja/tai alaiset eivät ole tyytyväisiä. Elämä ei ole onnellista.
Useasti auttaa kun saa purkaa taakkaansa jollekin. Mutta mitä tehdä, kun puoliso ei jaksa kuunnella, työkaverit ovat pinnallisia ja oikeat ystävät ja tärkeät sukulaiset ovat satojen kilometrien tai tavoittamattoman psyykkisen etäisyyden päässä? Voisiko seurakuntien diakoniatyö olla resurssi? Koulutuksen saanut kuuntelija, jolle voi luottamuksella kertoa omista ongelmistaan, pyyteetön kuuntelija ja auttaja kaikille, ei vain seurakuntaan kuuluville. Olisiko ideaa…